Uolevi Kovakallon ja Kossupoikien tarina alkaa Eetulan maitotilalta, sieltä korkeimman harjun laelta.

 

Elettiin 60-luvun loppupuolta, kun isämme, Ylermi Kossupoika tuli juoksujalkaa pirtin ovesta ulos mumisten jotain käsittämättömiä kirosanoja. Kädessään hänellä oli pieni single levy, jonka hän oli ostanut aiemmin paikalliselta torilta, kauppiaan sitä niin kehuessa. Isä paiskasi ostamansa levyn suoraan paskatunkioon vapaalla frisbee tyylillä ( " Liekö tästä heitosta saanut alkunsa myös tuo nykyinen kiekkovillitys ?" ).

No, joka tapauksessa lopputulos oli se, että levy jökötti pystyssä paskatunkion kunkkuna, vanhin veljemme Ilari Kossupoika sen illan suussa haki ja puhdisti paitansa kulmaan.

Ilari ihmetteli kovasti, mikä saattoi olla tuo levy, joka sai tavallisesti niin leppoisan isämme sellaiseen vimmaan. Ei ukko tavallisesti tavaroistaan luopunut, kuin pakon edessä. Ilari toi levyn poikien yhteiseen huoneeseemme ja näytti sitä minulle.

(Tosin tässä tapauksessa sana yhteinen huone on liiottelua, koska meitä oli silloin vain kaksi poikaa, Ilari ja minä Taavetti.)

Yhtä kaikki, siinä vähän aikaa pähkäiltyämme päivällistä episodia, päätimme kuunnella levyn sisällön, jotta saisimme selvyyden siihen, mikä ukon mielen pahoitti.

Levy alkoi kitarasäestyksellä ja sen jälkeen naukuva ääninen laulaja alkoi laulamaan kappaletta " Työmiehen lauantai ". Se oli veret seisauttava hetki. Siinä samassa me molemmat tajusimme, mikä on meidän elämän tehtävämme tässä maailmassa. Osata ja saada soittaa tälläista musiikkia senkin uhalla, että saattaisimme jäädä perinnöttömiksi.

Kuluvan kesän teimme hullun lailla töitä ansaitaksemme rahat sähkökitaraan ja bassokitaraan.  Syysiltojen pimetessä Eetulan navetan ylisiltä alkoikin kuulumaan outoja säveliä, jota naapurissamme arveltiin susien ulvonnaksi. Jäimmehän me sitten harrastuksestamme kiinni ja isä uhkasi polttaa soittimemme sekä vahvistimena toimivan putkiradion, mutta äiti pelasti meidät kertomalla isälle, että lehmät olivat alkaneet lypsää paremmin kuunnellessaan meidän musiikkiesityksiä.

Tiesimmehän toki senkin, että äiti kuunteli iltaisin pirtin ikkunasta esityksiämme salaa isältä.

 

Noihin aikoihin yhtyeeseemme liittyi myös pikkuserkkumme Uolevi Kovakallo, josta yhtyeemme Kossupojat sai etuliitteen Uolevin nimen mukaan. Pikku hiljaa myös yhtyeen jäsenmäärä kasvoi.  Uusia Kossupoikia ilmestyi aina isän ja äidin vapaiden sekä lomien jälkeen, tai ainakin suunnilleen 9 kuukautta niiden jälkeen.

 

Noista hetkistä on kulunut aikaa. Vuodet ovat vierineet mutta soitto on soinut tauotta yli 50-vuotta. Uolevia ei kovin montaa kertaa ole keikoilla nähty, mutta hän onkin erittäin liikkuvaista sorttia.

 

Tällä hetkellä orkesterissamme soittaa pikkuveljemme Urho rumpuja, serkkumme Jalmari mandoliinia, isoveljeni Ilari pomputtaa bassoa sekä minä Taavetti sähkökitaraa. Kirsikkana kakussa me kaikki laulamme, lukuunottamatta Ilaria, joka ymmärsi lopettaa lauluharrastuksen jo ajoissa kansakoulu opettajamme erittäin painavasta suosituksesta. Ilari jäi syksyllä 2024 pienelle tauolle, mutta kesävieraamme Lopen takametsistä halusikin jäädä meidän luokse asumaan. Pienen koivuhalolla uhkaamisen jälkeen Simeoni suostui soittaamaan bassoa bändissä. Ps. Hyvin muuten soittaakin nykyään. On se vaan ihmeellistä mitä suomalainen puu saa isonkin ihmisen tottelemaan.

 

Kesällä 2025 Kossupojat kastui sateessa ja yhtye toimii nyt triona. Simeoni sekä Jalmari siirtyivät muihin tehtäviin ja kokoonpanoon asteli ryhdikkäästi alkuperäinen basisti Ilari.

 

Uolevi Kovakallo ja Kossupojat toivottavat niin entiset kuin uudetkin kuuntelijat keikoilemme kuuntelemaan Irwin Goodmanin ikimuistoisia säveliä, unohtamatta Vexi Salmen loistavia sanoituksia.